Päivä 5. Vinoköysiä ja serpentiiniä

Bonjour vaan vielä täältä Ranskasta ja juhannusterkkuja Suomeen! Arvatkaapa mitä tänään tehtiin? No ajettiin autolla!

Aamun eka kohde oli maailman korkein ajoneuvolla ajettava silta, Pont De Millau. Ajeltiin sitä ihastelemaan sivusta, alta ja loppujen lopuksi vielä päältäkin. Silta oli kyllä tosi komea näky, korkeutta sillä on siis 270 metriä vedenpinnasta. Siis about 200m enemmän ku vaikkapa Golden Gatella, ihan vaan mainitakseni… Sillan ylittäessä piti maksaa tietullia, joka meidän autolle oli 10,40 eunukkia.

Näköjään meidän alkureissu on ollut hyvin toinen maailmansota – ja silta-teemainen, mutta eiköhän me muitakin teemoja tälle reissulle saada kyhättyä kasaan. Toiseen maailmansotaan liittyviä kohteita on toki vielä suunnitelmissa nähdä lisääkin, mutta niistä sitten tarinaa tuonnempana.

Sillan jälkeen ajeltiin lisää. Pysähdyttiin välillä kaupassa hakemassa lounasta: leipää, juustoa ja leikkeleitä. Ei sitä joka päivä viitsi ravintoloissa syödä, vaihtelu virkistää. Vaaleaa leipää on tullut kyllä syötyä ihan älytön, joka paikassa sitä on aina tarjolla. Ruisleipä kelepais kyllä jo, mutta ehtiihän sitä sitten kotona taas syömään.

Saavuttiin ennen viittä Valenceen, eli ollaan aika etelässä jo, palmujakin tuli bongattua! Maisema on muuttunut taas lisää vuoristoiseksi, ja sehän kelepaa. Jossain vaiheessa kahdeksankaistaista tietä ajellessa maisemat muistutti Kaliforniaa, ja sehän ei oo yhtään huono juttu. Valencea kohden ajellessa tuuli muuten yltyi melkoiseksi, autokin heilui mukavasti sen mukana.

Löydettiin taas aika kiva ja edullinen kämppä, alle 70€ aamiaisineen. Lupasivat sen perussetin lisäksi myös munaa ja pekonia, jee! Kun oltiin kotiuduttu, oli kello jotain vähän yli kuusi, ja alettiin katteleen, että mitäpä sitä sitte. Ollaan molemmat laitettu ylös karttaan tärppejä, jota halutaan reissun aikana nähä, ja tänne meidän hotellin huudeille sattui niistä yksi, De Combe Laval (tie D76). Se on sellainen vuoristotien pätkä, jossa välillä ajellaan suoraa seinämää pitkin, ja pudotusta on sellaiset 600 metriä…

Koska tuo pätkä on vähän eri suunnassa, mihin aiotaan huomenna lähteä (Sveitsiiiiin!!!), ja google maps epäili, että koko reitin ajelee 1h40min niin päätettiin lähteä heittään kevyt iltalenkki sielläpäin, ennen kuin aurinko kerkeää laskea. Reitti oli kyllä aika eeppinen! Tuo kuuluisa kalliopätkä oli kyllä ihan heittämällä yks hienoimpia tiepätkiä, mitä on tullut ajettua (tai siis istuttua kyydissä…). Kuvat ei tee kyllä oikeutta paikalle, mutta jospa niistä vähän fiilistä sais silti…. Minähän ihan vaan vähän korkeanpaikankammoisena itkeä tihrustin paikan päällä ”liikutuksesta”, mutta Karipatsuippa oli taas tapansa mukaan ihan viileä kuin tuorekurkku. Ei kuulemma pelekää korkeita paikkoja, joten minä pelkään meidän molempien puolesta.

Vuoristotietä ajellessa meni muuten 1000 metrin korkeus jo rikki! Ja 1300 metriä myös… ja 2000 kilometriä. Alas tullessa mentiinkin ylös ja alas, aurinko laski hienosti ja oli välillä niin hienoja maisemia, että taas melkein itketti. Testattiin myös Kaskain manuaalivaihteet ja moottorijarrutus, hyvin toimi. Tuo tie oli välillä tosi kapea eikä kaiteita juuri näkynyt, mutta ranskalaiseen tapaan toki nopeusrajoitus oli perus 90km/h (me ajettiin noin neljääkymppiä)… Ehkä siksi se google mapsin arvio ajasta vähän heitti, meillä meni reissussa kolmisen tuntia. ”Kotia” hotellille päästiin aika lailla tasan auringonlaskun aikaan. Ranska on parantunut vaan loppua kohden, se on pakko vielä mainita. Tämmönen juhannusaatto meillä, nyt Bonne Nuit!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.