Nokkelimmat voivat otsikosta jo päätellä, missä tämä päivä tuli vietettyä. Aamupuuhastelujen jälkeen suunnattiin metrolla ytimeen, josta hommattiin koko porukalle kolmen päivän Passportit(32 dollaria), eli kortit joilla pääsee liikkumaan kaikilla julkisilla kulkuneuvoilla. Seuraavaksi mentiin ihmettelemättä Pier 39:n kuuluisia merileijonia. Noo, siellähän niitä oli, haisivat pahalle ja pitivät hassua ääntä. Että ”äyuuu äyuu” vaan teillekin.

Satama-alueella käytiin vanhassa mekaanisten pelien museossa, käsittääksemme maailman suurimmassa yksityisessä sellaisessa. Siellä oli kaikenlaista kivaa härpäkettä, joihin sai upotettua kolikon jos toisenkin. (Tähän huomio, että Paula voitti ylivoimaisesti Visan pyöräilypelissä :)) Ainoan ketutuksen tuotti kone, josta joko sai tai ei saanut pikkusta kylpyankkaa. Me ei saatu :/

Pelejä pelatessa tuli nälkä, joten tilattiin jostain nakkikiskasta paikallinen herkku, clam chowder, eli simpukkakeittoa tarjoiltuna koverretun hapanleivän sisällä (n.8 taalaa). Oli hyvvää! Kari otti saman leivän chilillä, ja seki sai aikaan bileet kielen päälle.

Ruoan jälkeen kaivattiin vähän äksöniä, ja sitä meille tarjosi 2000 hevosvoimaa Rocketboatin muodossa (28 dollaria). Se on sellanen noin sata henkeä vetävä vene, jolla pääsee ihan älyttömän lujjaa! Vene kaahaili merellä, ja teki äkkinäisiä käännöksiä, noin lyhyesti sanottuna. Olihan sen kyydissä kivvaa! Ihmiset kilju ja nauro, ja merivesi räiskyi. Kari istui ihan veneen laidassa, ja kastui raukka ihan läpimäräksi vasemmalta puolelta. Kuivana ei muutkaan pysytty, mutta nytpä tiedetään miltä maistuu Tyynenmeren vesi (tosi suolaselta). Moisen koettelumuksen jälkeen pojat päätyi kuivattelemaan kaljatuopposen ääreen, ja me tytöt kävästiin kierteleen Pier 39:n kauppoja. Sieltä löytyi kaikenlaista, mutta kävelin silti pois tyhjin käsin, jopa suklaakaupasta!

Seuraavaksi kävästiin vielä mutka keskustassa, josta suunnattin Starbucksin frappuccinojen jälkeen ruokakaupan kautta kotiin. Amerikka on tähän mennessä tehnyt kyllä positiivisen vaikutuksen. Ihmiset ovat pääosin ystävällisiä. Kun esimerkiksi vähän hämmentyneenä koittaa metroasemalla miettiä, miten täällä toimitaan, niin heti tulee joku tiedustelemaan, että voinko olla avuksi. Suomalaisen tuppisuun pääsee monesti yllättämään tilanteet, joissa pitäisi kai osata harrastaa small talkia. Ei se kaupan myyjä kai koko elämäntarinaa halua kuulla, kun kysyy että miten päivä on mennyt (mutta me yritetään kuitenkin kertoa).