Aamulla Annikan olo oli jo paljon parempi ja raikkaan aamupalan jälkeen vieläkin parempi. No ei se nyt mikään raikas aamupala ollut vaan huoltamolta joku bagel jonka välissä oli jotain ja joku miniburrito jonka välissä oli kans jotain. Melkeen ilmaisia ja mausta sen viimeistään ymmärsi miksi.

Ei muuta kuin jalkaa oikeanpuoleiseen polkimeen ja täysillä Detroittia kohden. Tai ei nyt ihan täysillä kun näillä amerikan penteillä on tapana ajella ruuhkassa. Matkittiin niitä sitten ihan ölövinä ja madeltiin alkupätkä. Sitte avautu haaleaakin haaleampi moottoritie ja lisää kaasua. Mutta äläpä hättäile pohjosen poika, eiköhän täällä ollut ziljoona tietyötä matkalla ja eteneminen oli välillä hidasta. Mutta eipä kai tuosta ajamisesta sen enempiä. Mainittakoon vielä, että Karpovitsi on nyt paahtanu täällä jottain 4000 mailia menemään. Lepponen peli tuo Armada, ainoo vaan et takapenkit lapset meinaa meluta liikaa ;)

Kävästin välissä myös pistäytämässä Michael Jacksonin synnyinkodissa. Aika pieni talo. Kuihtuneet ja ränsistyneet hoodit muutenki. Michaelin talo oli kuitenki entisöity ja puunattu vimpan päälle. Sen verran oli aitaa edessä ettei päässyt katsomaan sisälle, että mitä siellä tapahtuu… ehkä parempi niin. Maikkelin kuolemasta on kulunut pari päivää sitten 8 vuotta, ja siellä olikin muutamia ruusuja tuotu paikalle. Joka paikkaan oli kirjoiteltu viestejä, mutta meillä ei ollu kynää mukana, joten jäi terveiset jättämättä.

Oli jo aika myöhänen ku saavuttiin Detroittiin. Heti suoraan paineltiin televisiostakin tuttuun American jewelry -nimiseen panttilainaamoon. Kyseinen mesta on tuttu ohjelmasta Hardcore pawn. Liekkö sitä näytetty Suomen televisiossakin jollain nimellä. Se on vähän rauhattomampi, isompi ja karumpi panttilainaamo. Me ei siellä saatu kyllä turpaan eikä huutoa, vaan Karidos sai rahaa vastaan ostettua taas yhden kitarapedaalin. 21 taalaa köyhempänä, mutta yhtä julkkista ja lepposia fiiliksiä rikkaampana jatkettiin matkaa.

Panttilainaamon lokaatio oli mitä parhain koska se oli 8 Mile -nimisen tien alkupäässä (tai lopussa, mistä sitä tietä nyt ikinä kattookin :D) ja sitä piti ajella sitte ihan huolella. Kyseinen asfaltoitu tienpätkä on kuuluisa mm. Eminemistä. Siellä kai se on hengaillu ja räpänny ku mikäki hottentotti. Yks auton teineistä oli ihan mielissään (<- Annika (ettei kukaan luule Karpoutsenin olevan teini)) ja fiilisteli asfalttitietä… kyllä. Sillä on nyt hyvä kuvakokoelma kylteistä, joissa lukee 8 Mile.

Kävästiin sitten vielä tsekkailemassa Dedicated Folkke the Seconding ohjastuksella myös Detroitin vähän köyhempää seutua. Eli noin 99% koko Detroitista. Kaikki on täällä niin kulahtanutta. Liikkeet on suljettu ja talojen ikkunat ja ovet naulattu kiinni. Karu mesta. Mutta toisaalta, Detroitiin tulo tuntui enemmän tervetulleelta kuin Timpan Mestaan lauantaina iltakymmeneltä.

Löydettiin sitten joku taidekatu taas ku vetastiin jostain ristauksesta sivukujille. Se oli ihan siistin näkönen. Pelottavalla tavalla. Sinne ku joutus yöllä pelkät bokserit jalassa niin kyllä tulis Starbucksin Frappea ikävä. Jo alkuillasta alko paikallinen täti reuhaamaan meille. Ei vissiin diggaillu ku massiministerit saapuu paikalle yhtä isolla autolla ku ko. tädin talo on. No ei tullu sielläkään mitään jengiä pieksemään meitä, niin jouduttiin sitten tulemaan maitojunalla hotellille.

Tämäkin yö menee Motel 6:ssa (saisko tänne jotain bonuskorttia jo?) n. 70 taalaan huoneissa. Nyt on kyllä huoneella kokoa ja ihan fiksu mesta. Ei siinä mitään.

Huomenna pistää taas Karpaasi vähän kaasua pohjaan ku pitäs keretä järkevässä ajassa Niagaran puttouksille. Ne ei oo kuulemma enää jäässä.

ps. Mäkkäriä taas iltapalaksi. Alkaa jo tämä köyhäburgereiden syöminen maistuu pahalta :((( Korjataan tilanne viimestään Philadelphiassa ja New Yorkissa.