Otettiin tämä aamu tsillisti. Heräiltiin joskus 8 aikaan ja hiljakseen mietittiin, että mille sitä tänä päivänä alettas. Pyykkivuori oli kasvanut sen verran korkeaksi, että päätettiin viettää pyykkäyspäivä. Katsottiin lähimmät pesulat ja sellainen löytyi Dubrovnikista.
Ajeltiin puolelta päivin sinne ja todettiin, että ei pysty. Ei ollut parkkipaikkaa ihan missään ja ei edes voinut pysäyttää autoa hetkeksi, kun oli niin älyttömät ruuhkat. Pikku taktiikkapalaveri ja päätettiin, että yritetään illalla uudestaan, kunhan ruuhka on rauhottunut. Päivä oli tyhjä suunnitelmista, joten päätettiin lähteä Bosnia-Hertsegovinaan katsomaan meininkiä.
Tullimuodollisuudet hoidettua (ensimmäistä kertaa tällä reissulla kysyttiin passeja) ajeltiin kohti Mostaria. Reitti oli alkupäästä kyllä todella tylsä, mutta parani sitten loppua kohden. Matkalla ehti tulla jo nälkä ja syömään piti päästä heti kun Mostariin saavuttiin. Ilmeisesti paikalliset ei syö ravintoloissa kello 15:00 aikohin, joten hiljaista tuntui olevan joka paikassa. Valittiin sitten summassa ravintolaksi Škica. Heti Annikalle olut ja Kariboylle cokista…eiku miten se meni.
Otettiin alkupalaksi leikkeitä ja juustoa. Näitä odotellessa meinas pieni kuumotus iskeä, kun tarjoilija tuli sanomaan, ettei heillä kelpaa sitten kortti, vaan pitää olla käteistä. Onneksi eurot kävi maksusta, ois muuten pitäny jättää Annika tiskaamaan. Juustoa oli vähän niheesti, mutta se mitä oli maistui hyvälle. Sivuhuomiona voinee kertoa, että täällä sipseissä ja ranskalaisissa ei ole suolaa ollenkaan. Syykin on selvinnyt, se kaikki suola on mennyt leikkeleisiin :) Täällä päin kinkuissa ei ole paljoa suolassa säästetä, mutta sehän kuuluu asiaan. Karboutsi tilasi kotitekoista makkaraa ja Annikan valinta osui Paavo Väyrynen head size hampurilaiseen. Oli kyllä hyvää ruokaa. Tarjoilija turisi siinä vielä lopuksi, että hänen isällään on lihakauppa ja kaikki lihat ja makkarat tulee sieltä itse tehtynä. Ruoat ja juomat maksoi 30 euroa. Nice.
Käytiin vähän katsomassa Mostarin kylää ja mitä siellä oli nähtävää. Lopuksi kävimme vielä pyörähtämässä Mostarin lentokentällä, koska olimme kuulleet huhuja top secret lentokonehangaarista. Vähän epämääräisillä ja kielletyn oloisilla alueilla pyörittiin jonku tovin, kunnes päätettiin lopettaa etsinnät. Myöhemmin kun karttaa tutkittiin niin ei me älyttömän kaukana siitä oltu, mutta näin kävi tällä kertaa. Top secretiksi jäi meiltä.
Ei muuta kuin Annika rattiin, kaasu pohjaan ja kohti Dubrovnikin pesulaa! Palumatkan reitti (M17.3) oli huomattavasti lyhempi ja silmän muotosempi. Ei mennyt kuin hetki niin olimme perillä, mutta aika kovat Déjà vut iski, kun tilanne oli tismalleen sama kuin päivällä vaikka kello oli jo yli kahdeksan. No ei auta mikään, likavaatevuori kulkee sitten vielä mukana ainakin yhden päivän :(
Huomenna lähdetään ehkä Montenegroon. Ei olla vielä oikein päätetty mitä tehdään, mutta kunhan tämä blogiteksti on julkaistu, niin aletaan suunnitelemaan uusia kuvioita. Toodaloo!
