Nukuttiin about kasiin asti ja vähän aikaa suunniteltiin, että mille aletaan. Säätiedotus näytti, että tänään on ukkosta luvassa. Mietittiin hetki kannattaako lähteä ajamaan Passo Dello Stelvio, jos on älyttömät vesisateet, mutta päätettiin uhmata luontoa ja lähteä.
Eilen kun tultiin tänne, niin bongattiin huippu hieno piknikpaikka ja päätettiin tehdä aamiainen vasta siellä. Käytiin tankkaamassa auto tuossa muutaman kilometrin päässä ja lähdettiin matkaan. Piknikpaikalle ei ollut kuin 35km, mutta silläkin matkalla ehdittiin kokea tukalia tilanteita, kun yhdessä tosi kapeassa tunnellissa tuli joku retkipakunsa kanssa vastaan eikä uskaltanut mennä tarpeeksi laitaan. Sillä oli tyhjää tilaa varmaan 50cm ja meillä joku 4cm. Taas kävi kädet kuin kärpän pyytäjällä ja saatiin hivutettua Opel turvallisesti ohi.
Piknikeväät oli vähän suppeat, mutta muna-pekoni-nakki-hässäkkä tuli syötyä. Oikein hyvää näissä maisemissa. Täydellä mahalla ja pulkan narut levänneenä jaksettiin taas jatkaa matkaa kohti Stelviota.
Eilen saatiin nauttia aika tyhjistä teistä ja rauhallisesta ajelusta, vaan tänään homma oli ihan eri pykälässä! Moottoripyöriä tuli ja meni joka suunnasta ihan älyttömästi, polkupyöräilijät oli tukkeena joka paikassa ja sitten vielä porukka oli lähtenyt miljoona-autoillansa katselemaan köyhien menoja. Oli Bugatteja, Ferrareita, McLareneita ja Lamborghineja. Moottoripyöriäkin oli vähän joka tyylisuunnasta ja jonku verran retroja skoottereitakin näky (osaa niistä korjattiin tien pielessä), mutta yllättävää kyllä, yhtään Jawaa ei tullut vastaan.
Meno ylöspäin oli siis aika hidasta ja välillä sai vähän jonotellakin. Sitten kun pääsimme ylimmälle kohdalle 2757 metrin korkeuteen, nähtiin semmoinen turistienpaljous ettei elläissään! Aivan niin kuin oltaisiin oltu jossain Intian suurimmassa liikenneristeyksessä. Ihan kauhea paikka. ”Nautittiin” tästä paikasta 20 sekuntia ja jatkettiin matkaa tätä Itä-Alppien korkeimpaa päällystettyä ja koko Alppien toiseksi korkeinta tietä pitkin. Tänne suuntaan se kunnon vääntö alkoikin. Varmana jyrkin ja mutkikkain tie mitä on ikinä ajettu. Näkymät oli ihan jäätävän hienot, mistä Kari ei ihan älyttömästi päässyt nauttimaan, kun piti keskittyä ajamiseen.
Alas päästiin ja pysähdyttiin Gomagoin kylään kahville. Suunniteltiin siinä, mitä kautta mentäisiin takas kämpille. Ei viitsitty ajaa heti uudestaan samaa tietä toiseen suuntaan, niin ajateltiin mennä Sveitsin kautta takaisin kotia. Annika hyppäs rattiin ja Kari sai alkaa nauttimaan maisemista. Tarkoitus oli kiertää eilinen Umbrail Pass kaukaa, vaan toisin kävi. Yhtäkkiä huomattiin olevamme samalla tiellä ja Annika ratissa!
Kauaa ei ehditty ajaa, ennen kuin joku amatööri saksalainen tuli vastaan tukkimaan tien. Oli tiessä aika kapea kohta, mutta kuitenkin kahden auton levyinen, vaan ei se uskaltanu ajaa. Äijä alkoi huitomaan Annikalle, että pakita sinä. Sillä äijällä olisi ollut ehkä 20 metriä pakitettavaa levikkeelle, vaan ei se uskaltanu. Annika pakitti vuoren rinnettä alas satoja metrejä ja vihdoin se Gunther uskalsi mennä ohi. Kari ei huutanut sille yhtään mitään, vaan oli aivan kiltisti hiljaa. Tämä tilanne ei Annikaa onneksi hätkäyttäny, vaan niin kuin Ari Vatanen vuonna 1989 Pikes Peakilla, Annika väänsi rattia ja polki kaasua (kerran pari jarrua) ja Umbrail Pass oli valloitettu. Nähtiin tuossa matkalla yksi haaverikin, kun matkailuauto oli kääntynyt liian aikaisin neulansilmämutkassa ja oli jäänyt pohjastaan kiinni. Liekö siellä vieläkin miettivät, miten se saadaan irti.
Ai niin, ne luvatut ukkoset ja vesisateet eivät uskaltaneet tulla pilaamaan meidän suunnitelmia, liekö oltiin niin hyvällä tuulella! Onnistuneen reissun päätteksi käytiin kaupasta hakemassa tarvikkeita ruoanvalmistukseen. Nyt pitäisi alkaa kokkaileen ja jo vähän miettimään, että mihin me vielä tällä reissulla halutaan päätyä.
